On niitä päiviä, jolloin heräät ja toivot, että voisit vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia. On myös niitä päiviä, jolloin toteutat tämän. Toisaalta on myös niitä päiviä, jolloin olosi on niin mitätön, että tahtoisit lakata olemasta, kokonaan.
Näin minä tunnen. All the time, mostly. Kun millään ei ole mitään väliä eikä mikään eroa mistään, sitä tahtoisi vain lakata olemasta. Vaipua jonnekin harmaaseen massaan, mistä kukaan ei voi sinua löytää. What a bliss!
Soljuisit siellä, tietämättömyyden ja unohduksen rajamailla, tuntematta mitään tai ketään, murehtimasta mistään tai kenestäkään. Vain… Pysähdys. Soljunta. Stillness.
Äitini lääkäri kysyi, että mitä äitini haluaisi elämältään. Hän ei tiedä. En minäkään. Entiset unelmat ovat joko murskautuneet älyni katoamisen myötä tai muuten vain kadonneet. Mitä minä OIKEASTI haluan? … Kodin. Sen turvallisen tunteen, mitä kerran tunsin. Yksinkertainen asia paperilla, hyvin syvä ja monimutkainen tosielämässä. Koti.
Ja haluan olla taas onnellinen. Muistatko miltä se tuntuu? Minä en. Hyvin hatarasti saan muistikuvia, toisinaan jopa pienoisen tunnetilan, mutten kokonaista kuvaa tunteineen. Milloin tunsin oloni niin onnelliseksi, etten löytänyt sanoja kuvaamaan onneani?
…Niinpä.
Ja auktoriteetit sanovat, etten minä ole masentunut. Pahemmin kuin koskaan. Rytmini on muuttunut, olen kipeä, surullinen, ruokahalu poissa, uniongelmia, en ole se sama henkilö, jonka tunsin. En ole se sama ihminen, joka kävi täällä keväällä. Se henkilö, jota olen aina rakastanut, vaikkei siltä ole aina tuntunut. Where are you?
Miksi? Mitä tapahtui? Saanko hänet takaisin? Voisinko olla onnellinen taas? Palautuisiko kasvoilleni se ilkikurisen iloinen hymy, jota rakastan katsella ja tuntea? Tulisiko minusta taas se henkilö, joka jaksaa ja jaksoi huvittaa ihmisiä tyhmillä asioilla ja aiheilla, idiooteilla vitseillä ja sarkastisilla kommenteilla?
… En tiedä. Enkä itse asiassa jaksaisi ajatella koko asiaa. Tahtoisin vain nukkua. Edes hieman. Näkemättä kummallisia unia ja pelkäämättä, etten saa unta. Unohtaa olemassaoloni, mielentilani, huoleni, murheeni, edes hetkeksi. Oblivion…
But instead I’m at school, pretending that everything is fine. I force a smile, I force myself to speak in a steady voice, I force myself to concentrate on listening to what the others are saying, I force my eyes to keep open, for my eyes not to free the tears that want to run on my cheeks. I force myself to care what my teacher says, even though my mind is elsewhere, concentrated and concerned about my friends, relatives, family. It’s hard, but I try.
Sometimes I’d love to see what others think about me, How much my room mate actually hates me, what do my classmates think about when I’m absent from school again, what my parents think when I tell them I’m sick again, skipping school and sleeping irregularly, can they hear my voice cracking because I’m holding my tears down, can they sense my sadness, my tears, my depression?
Can they? Do they? Want they? Would they? … Should they?
Ma ei tea. Mutta haluaisinko? Haluaisinko lisää tuskaa ja harmia tietämällä? Ehkä. Ehkä ansaitsisin sen, kunnon syytösryöpyn. Saisinpahan elämäni 10 vuodelle tarkoituksen.
-Ethan
(It’s been so long time since I have been in contact with him… Not that I miss him, but he’s a part of me. Always will.
-Yamato)
Yamato no tomodachi 