Rupesin tässä elämää miettimään. Kuinka ala- ja yläasteajoista on jo aikaa. No, neljä vuotta vain, mutta tuntuu siltä, kuin olisin opiskellut IB:llä jo monta vuotta. Nuoruus ja lapsuus ovat suloinen uni jossain aivojen perukoissa, jota muistellaan lämmöllä, vaikka se kaikki on tapahtunut.
Eritoten tuli biologian tunnit yläasteelta mieleen: Immosen monotonisen pistävä ääni puhumassa hiilihydraattien eri muodoista, kuinka maha hajottaa ruokaa, kuinka rauduskoivu ja hieskoivu eroavat toisistaan, kuinka Petu voisi lopettaa sen kikattamisen. Kuinka aika tuntui olevan pysähtynyttä, minun ja kevereiden näin ollen ikuisesti nuoria, huolet ja murheet poissa.
Ja nyt. Aika on käsite, ajalla on raja, aikaa tuhlaantuu. Se kuluu. Mikä ennen tuntui tunnilta, on nyt yksi minuutti, vuorokausi tunti. Vuosia kuluu silmän räpäyksessä, ja minä muutun, tulen vanhemmaksi, unohtaen ihanat kevätpäivät Juhani Ahon koulussa. Unohdan aurinkoiset päivät, jollin Räkäringin kanssa istuimme koulun pihalla, nauraen tyhjänpäiväisille jutuille, jutellen samoista tyhjänpäiväisistä asioista.
Ja nyt! Nyt puhutaan kaverin kaverista, joka teki sitä ja tätä, jutellaan arvosanoista, kouluista ja opettajista. Puhutaan aikuiseen tyyliin.
Tiedän, että se on hyväksi, ainakin toisille. Mutta minä en tykkää olla aikuinen, en koskaan halunnut ollakaan. Tahtoisin naiivisessa mielentilassani palata tuonne Jussi Ahon aikoihin, milloin aika vain oli eikä siitä ollut huolta. Toisin käy, kun kaverit, tai ystävät, ovat erilaisia kuin sinä.
Tästä on puhuttu, ajat, tilanteet ja ihmissuhteet muuttuvat *kirjoittaja keskittyy valitettavasti aikuismaisiin kemian kysymyksiin vähäksi aikaa..* , ja vaikka se on hyväksyttävä ja hyväksyttävää, se ei ole hauskaa meidän Peter Pan- syndroomapotilaiden mielestä. Inhoamme aikuistumista ja sen mukana tulevia vastuita ja aiheita.
Se merkitsee, ettei pääse enää Narniaan.
*Vaihtaa Wake Me Up When September Ends- biisin toiseen, sillä tämän on tarkoitus olla vain kirjoittajan soljuvaa ajatusken kulkua, ei mitään emopaskaa* Mutta, rakkaat Juhani Ahon aikaiset ystäväni, kasvakaa te ulos turkiksilla täytetystä vaatekaapista sillä aikaa kun minä hummailen keväisillä käytävillä ja pihamaalla Juhani Ahon koulussa, unelmoiden siitä tulevasta, mikä tällä hetkellä on todellisuutta.
– Me kaksi ja moni muu
(Julkaisija tahtoisi ilmoittaa, että kirjoittajan oli tarkoitus alun perin kirjoittaa vain ja ainoastaan yläasteaikojen biologian tunneista, mutta koska kirjoittajalla on taipumus vaipua menneisyyteen liian rankasti, teksti on hieman emohtavaa. Lisäksi kirjoittajan mielessä pyörivät aiheiden lisäksi Juha Seppälä ja Kari Hotakainen, joten alitajuntaisesti kirjoittaka luuli osaavansa kirjoittaa samankaltaisella tyylillä kuin kyseiset herrat. Toisin kävi. Huomiona vielä se, että kirjoittaja oli opiskellut runon kielikuvia viikon alussa, ja on saattanut yrittää väkertää metaforia, vertauksia, hyperbolia, toistoa ja muita vastaavia tekstissänsä.
Julkaisijana tahtoisin pyytää anteeksi kirjoittajan tekstiä, jos se loukkaa tai muuten ärsyttää Teitä, hyvä lukija. Mutta muistakaa, että hän vain kaipaa Teitä, ja vuodattaa sen tekstinä paperille ja sitä kautta tietokoneen Word-ohjelmaan tai suoraan ruudulle.
Kiitos ajastanne.)
Yamato no tomodachi 