Perkele. Oikeesti, perkele. Kaikki tietää, et tosielämässä en puhu paljoa paskaakaan. En siksi, ettenkö osaisi puhua, iha vaan sen takia, etten keksi mistä vois puhua. Ja jos puhuisin siitä, mitä mieleen tulee, se ois juuri jotain ihan häröä tai sitten liiankin HC:a (tai HC:tä, miten ikinä luette HC..)
Tämä periaatteessa liittyy siihen, mitä äsken satuin rakkaan äiskäni kanssa tekemään/juttelemaan. Eli, kaikki jotka mut tuntee hyvin tietää et mä INHOON ja VIHAAN puhelimessa puhumista tai sillä soittamista jollekki tuntemattomalle (screw oikeenkirjotus ja pilkutussäännöt ja lauseen sanajärjestykset, ne pitää osata vasta puolen vuoden päästä uudestaan!!). Perjantaina työkkärin ulkomaatäti soitti mulle ja sano et sille pitäis soittaa takas jos haluaisin tietää ulkomailla työskentelystä (ärsyttää ku tietää et tää on kielellisesti kirjotettu ihan päin vittuja, mut sellanen mä oisin just puhuessakin!!). Noh, ujo ja soittamista vihaava paska kun olen nii päätin et soitan työkkäriin viikonlopun jälkeen. Nyt maanantaina äiskä sitte kysy, et onko ne soitellu sielt mulle. Sanoin et on ja rouva rupee tulittamaan et miksen ole soittanu takasin. Sanoin, etten uskalla ku vihaan puhelimessa olemista (kuten rouva tietää), mut rouva Äiti sanoi tähän vaa et asiat pitää hoitaa.
Noh, tämän jälkeen seuraa parin minuutin väittely asiasta ja asioista, jotka mun pitäisi hoitaa ja kohdata. Olin juuri tullu syömään, mut menetin ruokahaluni rakkaan äitini takia, joten sanoin ”Ei oo enää nälkä” ja lähin pois paikalta. Ennen ku oon ees saanu jalkaani ekalle portaalle (olin menossa alas tietenki! Kone on siel!) nii rouva sanoo kuuluista, kliseiset sanat, jotka oon vittu kuullu liian monta kertaa aijemminki, ja jotka aina saavat mut raivon partaalle: ”Sun kanssa ei voi jutella mistään.” Näin ollen tuo pieni raivon lieska oikeen roihahti ilmiliekkeihin,ja palasin sitte keittiöön sanomaan ”No, jutellaan sitte asiat helvetti läpi, mistä alotetaan?”
”Oot sä soittanu sinne työkkärille?”
”No en!”
Hiljaisuus.
”Mitä muuta? Anna tulla ny. Alotetaanko lapsuudesta vai mistä.” Huokaisten äiskä sano et toi oli kaikki mitä se halus kuulla, mut sitte jatkoin väittelyä aiheesta, ettei mun kaa pysty puhuu mistään.
(Jessen monologi:) ”Mä vihaan, ku kaikki aina sanoo, ettei mun kaa pysty puhumaan mistään. Mun kanssa pystyy puhumaan asioista, mut jos mä alan puhumaan omista asioistani, nii mä alan itkee (kuten siinä vaiheessa kiukun ja ärsytyksen kyyneleet valuivat silmistäni kuin kiukustuneelta Scarlett O’Haralta konsanaan). Mua ei oo koulutettu puhumaan mun tunteista tai asioista, koska mä tiiän, et jos alan, nii mä alan itkee, kuten näet. Mua ei oo harjotettu puhumaan asioista.”
Tähän äitini sitte ottaa meijän Juipin vertauskohtees, todeten, et Juipista näkee, millo se voi pahoin tai salaa jotain, mut musta ei (poker face >__<). Mä aikoja sitten päätin, etten koskaan itke ihmisten eessä. Ja mä tiiän, et jos mä alan puhumaan mun pienen sydämeni kipeistä, hirveistä, läheisistä, tuskaisista asioista, mä alan itkemään. Mä oon herkkä. Helvetti, mä voin alkaa nyyhkimään maailman pienimmästäki asiasta, mut en ihmisten edessä. Tää on siksi, koska kauan aikaa sitte mä päätin, etten itke ihmisten edessä, koska se on heikkoa. Miehet eivät itke. Ja koska halusin olla urhea ja rohkea kuten mies, päätin etten itke. En muiden seurassa, itsekseen vain. Ja tää jäi päälle. Joskus oon aatellu, et nyt on paha mieli, nyt vois itkee, nyt ois hetki, jolloin SAA itkee julkisesti, mut perkele minähän en itke! Se jäi päälle enkä mä yrittäny karistaa sitä pois.
Joku saattaa aatella, et mitäs helvettiä, EVVK. Aattele iha rauhas, jokasella on oma mielipide. Mua vaan ärsyttää ja saa surumieliseks se, et ku mä oon kerta purkanut tunteeni ENSIMMÄISTÄ KERTAA NÄIN JULKISESTI, oikeen tarjonnu sieluni sisintä, synkintä ydintä, nii jumalauta ei mitään lohdunsanoja, iha vaa et ”Joo joo, annetaan olla.” TOI SATTU! Oikeesti, iha oikeen polvillani tarjosin sitä sulle, et ees pikkusen säälisit mua ees kerran (et egoistinen egoni saisi hieman ruokaa) nii ei perkele! Se sattu. (Pöysti..)
Kerran, yhen kerran, ensimmäistä kertaa elämässäni avaudun oikeen kunnolla, vieläpä omalle äidille, nii samperi se heittää sieluni pölyiseen nurkkaan ku homehtuneen sitruunan roskiin! Tietenki mä suutun tästä ja päätän etten vittu ikinä, IKINÄ puhu omista tunteistani, kirjottelen vittu ne vaa ylös! Sillo musta saa kaikista parhaiten selvää, et miltä musta tuntuu!
Mä tiiän, et ei tossa tapauksessa periaatteessa ihmisiä säälitä, mut äiskä tietää, etten mä koskaan puhu mun tunteista tai jutuista kellekkään, en ees sille. Nyt ku mä ensimmäistä kertaa käyttäydyn kuin sydäntään aukova tytär, nii ois ees vähä voinu lohduttaa! MUTTA EI!
Ei tän yhen kerran jälkeen pitäis luovuttaa, mut mä oon ennenki pettyny elämässäni, ku oon sieluani ja tunteitani tarjoillu ja paljastellu muille (muisti palaa, oon availlu syräntäni mammalle. Sillo pahoittelin, etten ole yhtä urheilullinen ku Jepa tai Juippi. Silloki tarjosin sieluani, mut mamma tyssäs nenäliinan mun viereen ja sano: ”Noh noh.” Et kiitos tästä henkisestä tuesta! Et anteeks et valehtelin edellisissä kappaleissa T__T) Sillo oli masentunu viikkoja ja päätin etten koskaan tee samaa virhettä mut tässä sitä ollaan.
Mut oikeesti ihmiset, älkää pakottako mua avautumaan teille suullisesti. Siitä seuraa vain kurkkua kuristava tunne, jonka takia mä ryntään jonnekki muualle, et saan itkeä rauhassa ja kieriä itsesäälissä. Vaikka se ei oo hyvästä, se helpottaa mua ja sen jälkeen mä totean taas ”Vittu mikä urpo sä Yama ootkaa!”
Antakaa mun pitää mun suojamuurit mun sydämeni ympärillä ja jättäkää se rauhaan. Kun mä oon valmis puhumaan mun paskoista ja ”herkistä” elämästäni ja tunteistani, mä ilmotan. Mut ny ei oo sen aika.
(joka saa osan musta miettimään, et jos nyt joku ihana poika/mies nyt koskaan ihastuis muhun, nii oisinko mä sillon valmis antamaan sydämeni vai romahtaisko kaikki vaa siihe, ku mä päätin pitää muurit ympärilläni. Omasta mielestäni sä oot nähny ja tiedät musta kaiken sitte ku sä oot nähny mun itkevän, jota kukaan mun kaveri ei ole nähny. Tai Oki on kerran, joskus yläasteel, mut enpä tiiä muistatko tapausta.. Ja aika savolaista tää mun ajatuksenjuoksu.. Kummiski, voinko mä ikinä laskea suojamuurejani, jos mä pelkään näyttää ihmisille sitä mun herkintä, mun kaiksita todellisinta puolta musta? Ja pakko nyt todeta tähän, et mä itken usein. Ja ihan kaikkee mahollista. Surullisesta, itkevästä lapsesta eläinten rääkkäykseen, koskettavasta elokuvasta mun omaan itsesääliini. Helvetti, hyvä ficci, SasuNaru ja kunnon lyricsti saavat mut itkemään!! Vittu mä oon hirvee ihminen. ja mun ajatusket hyppii ku kenguru paikasta toiseen, ja näitä ei oikeesti yhistä mikää kunnollinen punanen lanka, vaan sellanen mielikuvitteellinen, jonka mä luulen olevan olemassa. Josta huomaa myös sen, minkä takia mä en juttele. Ajatusket hyppii ihan outoja polkuja. Ja mä nieleskelen sanoja. Ja puhun hiljaa. Seki vaa sen takia, ku en oo tottunu puhumaan.)
Ei juma miten mun ajatukset loikkii :D Mut oon edelleen ärtyyntyny ja vihanen. Oikeen kuplii sisimmässä. Tekis mieli hajottaa esineitä.
Hommaudu hoitoon.
– Me, myself and I
Ja onneks olkoon Tatulle, muistelisin et sil on tänään synttärit.. 20 vee, w00t!
Yamato no tomodachi 